Faskiauskovaisuus

Asiakkaani oli käynyt fysiatrin vastaanotolla ja kertonut käyneensä minulla fysioterapiassa, johon fysiatri oli todennut, ettei hän ole ”faskiauskovainen”. En  minäkään ole ”parasetamoliuskovainen”, enkä tunnustaudu myöskään ”faskiauskovaiseksi”. Olen kuitenkin aina pyrkinyt seuraamaan oman alani tutkimusta ja olemaan oman alani kehityksessä mukana. Toisaalta ymmärrän hyvin, mitä fysiatri ”faskiasukovaisuudella” tarkoittaa mutta nyt se ei vain osunut, eikä uponnut.

Itse olen saanut seurata tuki- ja liikuntaelimistön fysioterapia-genreä 20 vuoden ajan. Tuona aikana olemme juosseet milloin minkäkin suuntauksen perässä. Kun valmistuin 90-luvun puolivälissä, oli manipulaatio se juttu, jolla kaikki hoidettiin 1-3 käyntikerralla. Sen jälkeen on tullut neuraalikudoksen mobilisaatiot, MDT, liikekontrollihäiriöt, kinesioteippaus ja nyt tämä mystinen faskia.

Dissektiokuvaa pohkeen faskiasta

Mistä tämä faskiahypetys nyt on tuulta purjeisiinsa saanut? Anatomisesti faskiaa pidettiin pitkään pelkkänä sidekudoksena, joka sitoi ja suojasi kudoksia, mutta myös jakoi kehon rakenteita eri osiin. Faskiakudosta on alettu tutkimaan tarkemmin tutkimusmenetelmien kehittymisen myötä. Nykyisin tiedetään, että faskia on koko kehon kattava sidekudosverkosto, johon kaikki elimistöön liittyvät osat jollakin  lailla liittyvät. (Stecco & Stecco 2012, Benjamin 2009)

Nykytutkimuksen mukaan faskiakudos toimii voimien välittäjänä kehossa. Siihen pystytään myös varastoimaan elastista energiaa, joka vapautuu liikkuessamme. Erityisen merkittävää on ollut tutkimustieto, joka on osoittanut faskian olevan hermotettua kudosta ja  yksi kehomme merkittävimmistä aistielimistä. Sen välittämän information perusteella keskushermostomme säätelee kehomme asentoa ja liikkeitä, vaikka emme itse niitä näkisikään. Näin ollen käsitys pelkästä kudoksia kasassa pitävästä rakenteesta on pitänyt heittää romukoppaan ja nykyisin faskian ymmärretään olevan olennainen osa kehon viestijärjestelmää. (Schleip 2003, Langevin 2006, Stecco ym. 2011, Vleeming et 1995, 1996,  Stecco L. 1996, 2004,  Stecco L. and Stecco C. 2009)

Faskiatutkimuksen kautta olemme myös oppineet paremmin ymmärtämään tuki- ja liikuntaelimistön ja keskushermoston välistä toimintaa ja mm. sitä miten kehomme toiminta on yhteydessä kehon säätelyjärjestelmiin. Faskiakudos välittää suoraa informaatiota autonomiselle hermostollemme. Se taas säätelee niitä kehomme toimintoja, joita emme tahdonalaisesti pysty säätelemään. Eli emme voi ennen pikkujouluihin lähtöä laittaa maksaamme polttamaan enemmän alkoholia, vaikka kuinka asiaa ajattelisimme. Sympaattinen hermosto säätelee mm. sisäelinten kuten suoliston ja verenkiertoelimistön toimintaa. Se toimii hätätilanteissa lisäämällä hegitystiheyttä ja sydämen lyöntitiheyttä, kun juoksemme savannilla leijonaa karkuun. Faskiarakenne toimii siis vahvana linkkinä tuki- ja liikuntaelimistön sekä keskushermoston välillä. (Scleip 2003, Stecco et al. 2008, Benjamin 2009)

Valtaosa tuki- ja liikuntaelimistön vaivojen parissa työskentelevistä hoitaa vaivoja, jotka ovat toiminnallisia eli johtuvat siitä, että ihminen toimii biomekaanisesti väärin. Tästä seuraa kudosten ylikuormittuminen ja myofaskiaaliset kipuoireet. Myofaskiaalisen kivun syntymekanismia ei kuitenkaan vielä täysin tunneta. Varsin tyypillistä myofaskiaaliselle kivulle on se, että pystymme toimimaan kuormituksessa melko normaalisti, mutta kuormituksen jälkeen kipu asteittain lisääntyy ja joskus sitä on jopa vaikea yhdistää toimintaan, joka oireen provosoi. Tutkimuksissa on todettu yksipuolisen liikkeen, tulehdusten, vammojen ja operaatioiden aiheuttavan faskiarakenteiden paksuuntumista sekä faskiakerrosten välisen liukumisen heikkenemistä, jonka taas tiedetään olevan yhteydessä erilaisiin kipuoireyhtymiin. (Barbe ym 2006, Fedorczyk ym 2010, Langevin  2011)

Faskian manipulointia

Myofaskiaalikudoksen erilaisten manuaalisten käsittelyiden on jo pitkään tiedetty vapauttavan kudoksia, parantavan liikkuvuutta, lievittävän kipuja ja tuovan rentoutumisen tunteen. Osteopaatit ovat olleet faskiahoidoissa fysioterapeutteja edellä jo vuosikymmenien ajan. Nyt elämme vaihetta, jossa eri faskiakoulukunnat taistelevat siitä kenen tekniikka on se paras ja kenen hoitomenetelmillä saadaan parhaat tulokset. Ikävä kyllä tuohon taitojen mittaukseen kuuluu vahvasti myös toisten koulukuntien dissaaminen, joka on mielestäni lapsellisuuden huippu. Faskiasta on myös tehty tuote ja ainahan hyvä tuote myy. 

Kaiken tämän informaatiotulvan keskellä itse faskiakäsittelyistä on tullut SE juttu. Olisi kuitenkin hyvä muistaa, että jostain se ongelma on syntynyt ja se tuskin on pyhän hengen tuotetta. Ongelmiin johtaneet SYYT tulisikin selvittää mahdollisimman tarkasti ennen kun alamme laput silmillä ”jynssäämään nahkaa rullalle”. Jos syyt vaivojen taustalla jäävät selvittämättä, on ihmistä erittäin vaikea saada toimimaan oikein ja tämän jälkeen annamme vain oireeseen kohdentuvaa hoitoa.

Fysioterapeutit ovat liikkeen ammattilaisia, joiden tulisi selvittää hermolihasjärjestelmän häiriöt. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että myofaskiaalikudoksen manuaalinen hoitaminen on keskeinen työkalu ihmisen kipuoireiden ja perusliikkumisen normalisoinnissa. Varsin usein se on toimenpide, jolla mahdollistetaan varsinainen normaalin funktion harjoittaminen. Olen vakuuttunut siitä, että passiivisia käsittelyjä tärkeämpää on opettaa ihminen käyttämään kehoansa oikein, jotta näiltä toiminnan häiriöiltä vältyttäisiin myös jatkossa. Muutoin on suuri vaara, että ajaudutaan ns. Fast Fix hoitoon, jossa asiakas on ovellamme aina kun oire alkaa uudelleen vaivaamaan.

Voi olla vaikea uskoa tai ymmärtää, että 10 vuotta sitten nyrjähtänyt nilkka voisi olla alaselkäkivun tai jopa olkapääkivun taustalla. Kudosarkuus ja kipu, johtavat yleensä kompensaatioon, jolloin kudosten kuormitusolosuhteet alkavat muuttua. Näin ollen sidekudoksista tulevat viestit alkavat häiriintyä ja liike- ja asentoaistimuksemme alkaa kärsiä. Kun tila jatkuu pitkään, vaikuttaa se lihasten toiminnan ajoitukseen sekä liikkeiden tarkkuuteen. Hermolihasjärjestelmän häiriöillä on todettu olevan osuutta tuki- ja liikuntaelimistön vammojen syntyyn. (Hewett & Myer 2011, Sahrman 2002, O ́Sullivan & Beales2007, Luomajoki 2008) Kehon liikekontrollia parantavan harjoittelun on todettu ennaltaehkäisevän kiputilojen syntyä sekä urheiluvammoja (Luomajoki ym. 2010, Saner ym. 2011, Pasanen ym. 2009, Mandelbaum ym. 2005, Myklebust ym. 2007). 

Oma kokemukseni on se, että kun manuaaliset käsittelyt vähentävät ihmisen oireita, valitettavan usein myös motivaatio omatoimiseen harjoitteluun vähenee. Koska faskiakäsittelyt ovat varsin tehokkaita oireiden suhteen, omatoimiharjoitteet löytyvät varsin usein keräyspaperikorista, josta niitä aletaan kaivella uudestaan muutaman viikon päästä oireiden palattua. Tämän vuoksi olisi tärkeää kertoa asiakkaalle miten hoito vaikuttaa ja miten voidaan saavutetaan pysyviä tuloksia. Eli vieläkään ei ole löydetty sellaista hoitomuotoa, jolla keho saadaan toimimaan oikein ilman harjoittelua. Täytyy kuitenkin muistaa, että lopullinen vastuu ongelmien voittamisessa on aina ihmisellä itsellään.  

Varsin usein vaivojen kanssa eletään ns. mukavuusalueella, jossa omista harrastuksista ja liikkumistottumuksista pidetään kiinni, vaikka jossain alitajunnan sopukassa tiedetään niiden provosoivan kipuoireita. Kun keho toimii väärin, se toimii väärin kaikkeen liikkumiseen liittyen. Joskus vain ollaan sellaisessa tilanteessa, että ottaakseen askeleita eteenpäin on otettava muutama askel taaksepäin ja tämä tarkoittaa usein tuki- ja liikuntaelimistön vaivoissa kuormitustason laskemista niin paljon, että oman kehon hermolihasjärjestelmä kykenee liikkeitä optimaalisesti tuottamaan. Tämä taas vaatii uuden oppimista ja sekös mukavuusalueella eläville on myrkkyä. On paljon mukavampi tehdä asiat niin kun on aina tehnyt ja sitten kun vaivaa taas alkaa olla, voi faskiat käsitellä auki.

Myofaskiaalisten kiputilojen haltuun saaminen vaatii aina jonkinlaista kudosten harjoittamista ja tuon harjoittamisen tulisi tapahtua tasolla, jossa kudoksemme eivät ylikuormitu. On turha laittaa lonkkakivusta kärsivää ihmistä kävelemään sauvakävelyä, jossa hän ei pysty ilman kompensaatiota painoa raajan päälle viemään. Kompensaation välttämiseksi harjoittelun täytyy lähteä pienemmistä osista ja kuormitusta lisätään kehityksen mukaan. Itse pidän ns. funktionaalisesta harjoittamisesta, jossa liikkuvuus, hallinta ja voima integroituvat toisiinsa. Kun selkeät raja-aidat harjoittelun eri osa-alueiden välillä häilyvät, ollaan lähempänä ihmisen normaalia perusliikkumista ja kehon käyttöä.

Oppia Robert Schleipiltä

Mielestäni faskiatutkimus on avannut meille mahtavan väylän ymmärtää paremmin kehomme toimintaa ja loistavan työkalun tuki- ja liikuntaelimistön hoitamiseen. Faskiahoitojen antajan tulee ymmärtää milloin hoitoa kannattaa antaa, miten se vaikuttaa ja mikä on sen rooli muiden hoitointentioiden suhteen. Vaikka faskiatutkimus on vielä nuorta, se on kirjoittanut jo anatomian oppikirjoja uudelleen, enkä usko sen jäävän vain ”hetken hurmaksi” tuki- ja liikuntaelimistön hoitomuotona. Uskonnoksi sitä ei kuitenkaan kannata ottaa.

Itse en ole koskaan ollut minkään yhden koulukunnan puolesta puhuja vaan olen pyrkinyt kehittämään itseäni ”pullasta rusinoita nyppien”. Suosittelisin kaikille suhtautumaan avoimin mielin uusiin ja vanhoihin hoitomuotoihin ja antamaan viisaiden miesten ja naisten kertoa uusista tutkimuksista. Aika sitten näyttää mihin ne johtavat ja kuinka tuota tietoa käytetään.

”Aina kun urheilja kärsii rasitusvammasta on jotain pielessä ja kun rasitusvammasta kärsii lapsi on jotain totaalisesti perseellään”.

Kesä on aktiivisen harrastamisen aikaa ja etenkin nuoria urheilijan alkuja vilisee pallokentillä ja urheilukentillä. Myös talviurheilijoille kesä on aktiivista aikaa off season-harjoittelun parissa ja mm. kiekkojunioreille kesäleirien parissa. Kun lapsilla ja nuorilla koulu ei ole häiritsemässä harrastuksia, tulee liikkumistunteja vuorokauteen liikkuvalla lapsella normaalia enemmän.

Viime vuosien aikana on ollut paljon keskustelua lasten ja nuorten harjoittelusta sekä siihen liittyen ylikuormituksen aiheuttamista vammoista. On varsin hyvä, että tuota keskustelua käydään mutta itse vammoja hoitavana ja fysiikkavalmennusta toteuttavana olen hivenen huolestunut tuon keskustelun sisällöstä. 

Varsin usein tuo keskustelu koskee sitä miten rasituksesta syntyneitä vammoja hoidetaan. Toinen esille nouseva asia on se, että rasitusvammojen synnystä syytetään suoraan tai epäsuorasti valmentajaa ja liian kovaa harjoittelua. Valmentaja on toki etulinjassa ja hänen yhdessä lapsen tai nuoren vanhempien kanssa tulisikin ensimmäisenä havaita, että jotain on pielessä.

Kuten muussakin terveyden huollossa, ongelmien ennaltaehkäisy on huomattavasti järkevämpää kun niiden hoitaminen. Tämä tarkoittaa sitä, että meidän tulisi tunnistaa riskitekijät yksilötasolla ja pyrkiä eliminoimaan ne mahdollisimman tehokkaasti. Tämän suhteen ongelma on nuorisovalmennukseen pesiytyneessä tehoharjoittelussa, jossa yksilö unohtuu kun korkealle asetetut tavoitteet nousevat etusijalle.

Suomessa lasten tehoharjoittelu aloitetaan aina vain aikaisemmin. Parhaassa tai huonoimmassa tapauksessa 7-8-vuotiailla lapsilla on lajista riippuen 4-6 ohjattua harjoitusta tai kilpailutapahtumaa viikossa. Lisäksi harrastukseen tuodaan voimakkaasti tavoitteellisuus, joka tarkoittaa "voitosta pelaamista". Tämä johtaa siihen, että lapsia ja nuoria aletaan harjoittamaan samoilla periaatteilla kuin aikuisia. Harjoittelulla pyritään  parantamaan lajissa tarvittavia ominaisuuksia kuten taitoa, nopeutta, kestävyyttä ja voimaa. Lapsen ja aikuisen harjoittamisessa näiden osa-alueiden painotuksessa on suuria eroja, mikä tulisi myös harjoittelussa ymmärtää. Tehoharjoittelua perustellaan usein sillä, että näin tulee tehdä, jotta saadaan tuotettua pienestä maasta huippu-urheilijoita. Tässä ajattelussa on se ongelma, että ainakaan tutkimus ei sitä tue.

Kesäkuussa 2015 julkaistussa Huippu-urheilijan elämänkulku-tutkimuksessa todetaan, ettei potentiaalisia huippu-urheilijoita pidä pyrkiä tunnistamaan ja jalostamaan varhaisella iällä, sillä se ei onnistu. Tutkijat painottivat, että urheilijat kasvavat eri tahtia ja jotkut kehittyvät varhain, jotkut vasta myöhemmällä iällä. Tutkimuksen lopputulema oli, että paineeton lapsiliikunta tuottaa huippu-urheilijoita, eikä lahjakkuuksien jalostaminen varhaisiässä onnistu. (Salasuo, Pispala, Huhta 2015)

Liikuntatieteen professori Jean Côté kanadalaisesta Queensin yliopistosta on tutkinut miten aikuisena huipputasolle yltäneet kanadalaiset, yhdysvaltalaiset ja australialaiset ammattiurheilijat harjoittelivat lapsena. Tutkimuksissa kävi ilmi, että huipulle yltäneet urheilijat harrastivat paljon eri lajeja ja lajien väheneminen tapahtui vasta 13-15 vuoden iässä. Lisäksi huomionarvoista oli se, että päivässä paljon aikaa kului normaaleihin leikkeihin, joka ei millään tavalla ollut ohjattua. (Côté J ym. 2006 ja 2007)

Côtén näkemyksen mukaan vasta 16-vuotiaalla alkaa olla ne fyysiset, kognitiiviset ja sosiaaliset valmiudet, joita tarvitaan paneutuvaan, tuloksiin tähtäävään harjoitteluun. Ruotsissa liikuntapedagogi Rolf Carlson Ruotsin urheilu- ja terveystieteiden korkeakoulusta oli tutkinut  seitsemän eri lajin maajoukkueurheilijoita. Hänen tutkimuksissaan  urheilijat olivat harrastaneet useita lajeja ja erikoistuminen omaan lajiin oli alkanut vasta 16 vuoden iässä. Vain uimarit olivat keskittyneet lapsesta asti uimiseen. (Carlson R 2009)

On varsin yksinkertaista matematiikkaa yhdistää nykyinen tehoharjoittelu sekä jatkuvasti lisääntynyt ylikuormitusvammojen esiintyvyys toisiinsa. Omalla vastaanotollani hoidan vuositasolla 10-20 rasitusvammoista kärsivää alle 16-vuotiasta nuorta urheilijaa. Valtaosa heistä urheilee vähintään SM-tasolla ja osa maajoukkuetasolla. Nuorimmat rasitusvammoista kärsineet urheilijan alut ovat olleet vasta 8-vuotiaita. Aina kun urheilja kärsii rasitusvammasta on jotain pielessä ja kun rasitusvammasta kärsii lapsi on jotain totaalisesti perseellään. 

Urheilijalla ja etenkin urheilevalla lapsella rasitusvamma on aina analysoitava. Lääkärin määräämä yleinen hoito rasitusvammoille on lepo 5-8 viikkoa. Tässä ajassa vaurioitunut kudos kyllä paranee, jos “pakkolevon” aikana kuormitusta siihen ei kohdenneta mutta on varsin yleistä, että vamma uusiutuu kun kuormitus aloitetaan uudelleen, miksi? Koska kyse ei ole ajasta vaan siitä, että keho ei toimi oikein. Aina kun kyseessä on rasitusvamma, kudokseen kohdentuu ylikuormitus ja silloin ollaan tilanteessa, että joku urheilijassa toimii väärin.

Pahimmissa tapauksissa kun lapsella on liikkumiseen tai harjoittelemiseen liittyen kipua, “hoidetaan” tilanne antamalla lapselle "Buranaa", joka yleensä alkuun oireita lievittääkin. Omalla vastaanotolla olen törmänyt enemmän kuin yhden kerran tilanteeseen, jossa kivun syyksi paljastuu rasitusmurtuma ja sitä on hoidettu useita viikkoja ibuprofeenilla, joka estää luutumisen tapahtumista. Lähtökohta on se, että lapsen ja nuoren liikunnan harrastamisen tulee olla täysin kivutonta, piste.

Ylikuormitusvammoista on turha syyttää valmennusta tai liian kovaa harjoittelua. Kun 25 lapsen joukosta yhdellä on rasitusvamma, kyse ei voi olla totaalisesti väärästä harjoittelusta. Jos näin olisi, rasitusvamma pitäisi löytyä suurimmalta osalta samaa harjoittelua toteuttaneista. Ongelman ydin on siinä, että rasitusvamman saaneen urheilijan keho toimii väärin ja harjoittelussa se kuormittuu virheellisesti. Niin kauan kuin emme tunnista näitä “heikkoja” lenkkejä nuoren urheilijan kehosta ja liikkumisesta, ei vammoja pystytä ennalta ehkäisemään. Asia, joka juniorivalmennuksessa on täysin pielessä on testaus. Me testaamme lasten ja nuorten fyysisiä ominaisuuksia suorituskyvyn näkökulmasta. Miten liikkuvien lapsien ja nuorten terveydentilaa ja fyysisiä valmiuksia harjoitteluun seurataan? Ei mitenkään ja tätä kauraa me niitetään.

Maailmalla on jo vuosien ajan ollut käytössä kehon asento- ja liikekontrollia sekä lihastasapainoa selvittävät testit. Testauksessa on käytössä yleisiä sekä lajispesifejä testejä. Noiden testien tarkoitus on selvittää urheilijan kehon toimintaa ja löytää niin sanotut heikot kohdat jo ennen kun vammat syntyvät. Testien tulosten perusteella heikkoja ominaisuuksia voidaan kohdennetusti kehittää ja näin välttää ongelmien syntyminen. Esimerkiksi Englannin valioliigassa noita testejä on käytetty jo vuosia ja niiden myötä vammojen määrät ovat vähentyneet selvästi. Myös juoksussa, jääkiekossa, golfissa ja yleisurheilun parissa liikekontrollitestausta tehdään ulkomailla lapsille ja aikuisille. 

Valmentajien ja vanhempien tulee seurata lapsen ja nuoren liikkumista, kiinnittää huomiota jos liikkuminen näyttää hankalalle tai urheilijan alku kertoo sen tuottavan kipua. Asioista kannattaa myös keskustella ja painottaa sitä, että myös itse pitää oppia omaa kehoa kuuntelemaan. Myös kehon ja liikkeen  epäsymmetrioihin tulee kiinnittää erityistä huomiota. Kriittisiä kohtia lapsen ja nuoren rasitusvammojen suhteen eletään nopean kasvun vaiheessa, jossa keho muuttuu nopeasti, eikä motoriset taidot välttämättä pysy fyysisen kehityksen mukana.

Mielestäni lasten ja nuorten harjoittelun perusajatus tulisi olla taidon ja kehon osalta kontrollityyppisessä harjoittelussa, joka kehittäisi lapsen perusliikkumista, motorisia taitoja, lihastasapainoa, lajitaitoja ja ennen kaikkea liikkumisen iloa ilman pienintäkään painetta menestymisestä. Kielten opiskelussa puhutaan herkkyyskausista, jolloin kielen oppiminen on helpointa. Myös motoriikan ja lihastasapainon suhteen on huomattavasti helpompaa opetella näitä asioita lapsena kuin aikuisena.

Lasten ja nuorten valmennuksessa ei ole tarpeen miettiä miten voimaa tai nopeutta saadaan vaan miten kehoa hallitaan ja opitaan käyttämään optimaalisesti. Juniorivalmennuksen tulisi tuottaa mahdollisimman hyvin toimivia urheilijan alkuja, joista murrosiän loppupuolella voidaan alkaa jalostamaan tulevia huippu-urheilijoita.

Teemu Leppämäki

Manipulatiivinen fysioterapeutti

Yhteistyö vaatii tekoja

Vuoden vaihteen tienoilla julkaistiin parikin artikkelia joissa käsiteltiin fysioterapeuttien ja lääkäreiden yhteistoimintaa tuki- ja liikuntaelimistön (TULE) sairauksien hoidossa.  Luin kyseisiä artikkeleja suurella mielenkiinnolla sillä olen moneen kertaan 18-vuotisen työurani aikana miettinyt miten paljon parannettavaa tuolla saralla olisi. Oman työurani olen tehnyt yksityisellä sektorilla ja työskennellyt vain TULE-vaivojen parissa, joten jonkinlaista näkökulmaa asiaan on ennättänyt muodostua.  Tuona aikana olen työskennellyt läheisessä yhteistyössä niin perusterveydenhuollon kun erikoissairaanhoidon ja työterveyshuollonkin kanssa.

Suomessa fysioterapian suhteen on käytössä järjestelmä, jossa lääkäri arvioi onko asiakkaan oireisto sellainen, että se vaatii fysioterapeuttista hoitoa, josta voi saada sairasvakuutuslain mukaista korvausta. Ilman tuota hoitomääräystä fysioterapiaan voi hakeutua, mutta ei ole oikeutettu kela-korvaukseen.  Esimerkiksi Hollannissa, Kanadassa ja Ruotsissa on käytössä järjestelmä, jossa TULE-potilaat ohjataan suoraan fysioterapeuttien vastaanotolle ja niistä on varsin hyvät kokemukset. 

Tällä hetkellä perusterveydenhuoltomme on varsin kuormittunut ja odotusajat lääkärin vastaanotolle vaihtelevat varsin suuresti kotikunnasta riippuen. Parhaimmillaan lääkärille pääsyä odotetaan parikin viikkoa ja se on TULE-oireista kärsivälle pitkä aika. Sitten kun parasetamolit on syöty ja ”ota yhteyttä jos vaiva ei helpotu” -hoito on annettu joutuu lääkärille jonottamaan uudelleen kaksi viikkoa ja yhteensä aikaa on kulunut kuukausi.  Seuraava osoite on erikoissairaanhoito, jonne jonotetaan se toinen kuukausi. Erikoissairaanhoidossa asiakas pääsee yleensä fysiatrian erikoislääkärin vastaanotolle, jossa ongelman selvittely vasta toden teolla lähtee liikkeelle. Erikoissairaanhoitoa vaivaa kuitenkin ruuhkaisuus ja kun tarvittavat tutkimukset on tehty ja tulokset saatu on kulunut jälleen yksi kuukausi jos riittääkään. Näin on kulunut reilut kolme kuukautta siitä kun ensimmäinen kontakti lääkäriin otettiin ja kädessä on parasetamolin lisäksi yleensä fysioterapialähete.

Tuossa annetussa tutkimus- ja hoitomääräyksessä on erittäin harvoin sellaista tietoa, jolla olisi käytännön merkitystä asiakkaan hoitoon liittyen. Käytännössä lähetteestä löytyy asiakkaan nimi, syntymäaika sekä diagnoosinumero. On varsin yleistä, että diagnoosinumeron alta paljastuu vain ns. oirediagnoosi kuten M54:Selkäsärky. Yleensä hoito-ohjekohtaan on laitettu esim. hoitotiheys 1 x viikko ja tavoitteeksi oireiden helpottuminen. Tänä päivänä on varsin harvinaista, että fysioterapeutille toimitetaan kirjallisesti edes niitä tutkimustuloksia, joita asiakkaalle on perusterveydenhuollossa tai erikoissairaanhoidossa tehty. Tällöin ollaan tiedon suhteen asiakkaan muistin varassa ja valitettavan usein kuulee, että ”kyllä ne jonkun magneetin tai sellasen teki ja kai sieltä jotain kulumiakin löytyi?”.

Joka viides lääkärissä käynti liittyy TULE-vaivojen hoitoon. Kaikista TULE-ongelmista hoidetaan konservatiivisesti 90% ja valtaosa ongelmista ovat ns. toiminnallisia ongelmia. Tiedossa on myös, että kaikista tehokkainta hoitoa on ennaltaehkäisevä hoito ja mitä aikaisemmin hoito aloitetaan sen nopeammin vaivasta tervehdytään. Suomessa lääkärin koulutukseen kuuluu fysiatriaa vain 2-3 opintoviikkoa, joten on luonnollista, ettei tietotaito ole aina riittävää ongelmien perusteelliseen selvittämiseen. Käytännön työtä tehneenä on myös varsin helppo ymmärtää, ettei 15-20 min vastaanottoajan puitteissa ole mahdollistakaan kovin syväluotaavaan analyysiin ongelmien syistä. Tämä johtaa helposti siihen, että oireet pitkittyvät ja ongelmien ratkaiseminen käy hankalammaksi. On myös päivän selvää, että jos vaivojen syyt jäävät selvittämättä, jää hoidon vaikuttavuuskin huonoksi.

Ongelmaan olisi olemassa varsin helppo ratkaisu ja se löytyisi ammattitaitoisilta fysioterapeuteilta. Fysioterapeutit on koulutettu näiden TULE-vaivojen hoitamiseen ja lähtevät ratkaisemaan ongelmia kliinisen tutkimuksen kautta. Meillä ei ole hoitoa kipeään alaselkään tai polveen, mutta voimme vaikuttaa kliinisessä tutkimuksessa esille tulleisiin toiminnan häiriöihin, liikerajoituksiin, lihasheikkouksiin, kehon hallinnan vaikeuksiin ja jopa kipumekanismeihin. Vaikuttavan fysioterapian perusta on ongelman syihin kohdennettu hoito. Fysioterapeutit ovat biomekaniikan ja liikkeen ammattilaisia. 

Miksi Suomessa korvattavaan fysioterapiaan tarvitaan lääkärin lähete, eikä tuota lähetettä aina edes saa vaikka sille selkeä tarve olisi? Tähän on yksinkertainen vastaus: koska fysioterapeuttien ammattitaitoon ei luoteta ja yleisestikin tietoisuus fysioterapeuttien osaamisesta on huonoa. Syyt tuon luottamuksen puutteeseen ovat varmasti syntyneet niistä mielikuvista, joissa fysioterapeutin antama hoito 80- ja 90-luvuilla oli lämpöhoitoa, hierontaa ja venyttelyä. Valitettavasti ajatus hierovista fysioterapeuteista on jäänyt elämään monen lääkärin ajatusmaailmaan. Tätä ei juurikaan helpota se, että nyt käytössä olevassa KELA:n fysioterapialähetteessä lääkäri määrää asiakkaalle ”yksilöllistä terapeuttista harjoittelua sekä siihen liittyvää hierontaa ja fysikaalista hoitoa”. Tämä vain todistaa sen, ettei fysioterapeuttien osaamisesta juuri ole tietoa päättäjienkään puolella.

Fysioterapia on oma tieteenalansa ja vaikuttavuuden vaatimus on oleellinen osa fysioterapiaa. Fysioterapeutit ovat laajalla rintamalla ottaneet haasteen vastaan fysioterapian vaikuttavuuden parantamisesta. Meillä ja maailmalla on tehty paljon ansiokasta tutkimusta, jossa on selvitelty vaivojen syitä ja seurauksia sekä sitä mikä on vaikuttavaa hoitoa. Tätä tietoa on myös ansiokkaasti jaettu eteenpäin ja fysioterapeutit ovat varsin innokkaita ylläpitämään ja kehittämään omaa ammattitaitoaan. Tästä iso kiitos kuuluu suomalaiselle Ortopedisen Manuaalisen Terapian (OMT) koulutukselle, jonka myötä tuki- ja liikuntaelimistön fysioterapia Suomessa on kansainvälistynyt ja terapeuttien osaamista sekä asiantuntemusta on pystytty syventämään ja viemään kokonaan uudelle tasolle.

Lääkäreiden vähäinen koulutus TULE-ongelmien hoitamiseen ja vastaavasti fysioterapian kehittyminen on johtanut siihen, että tämän päivän terapeutit puhuvat kieltä, jota lääkärit eivät ymmärrä. Terapeutit käyttävät sellaisia hoitomenetelmiä, joista hoitoa antavilla lääkäreillä ei ole mitään tietoa. Joskus lääkärin epävarmuus ja tietämättömyys fysioterapeuttien osaamisesta aiheuttaa jopa tragikoomisia tilanteita, jossa kärsijän osassa on valitettavasti hoitoa saava asiakas. On selvää, että jos hoitoon osallistuvilta puuttuu yhteinen kieli niin kommunikaatio kärsii. Tämä aiheuttaa hoitoa tarvitsevalle asiakkaalle tilanteen, ettei hän tiedä keneen voi luottaa ja keneltä apua saa.

Olen vakuuttunut siitä, että manuaaliterapiaan erikoistuneet fysioterapeutit pystyvät tänä päivänä selvittämään TULE-vaivoista kärsivän asiakkaan ongelman perusteellisemmin ja tehokkaammin kun lääkäri perusterveydenhuollossa tai työterveydessä. TULE-asiakkaiden ohjaamisesta suoraan fysioterapeutille olisi myös se etu, että asiaa ongelmaa aletaan hoitamaan välittömästi. Tuki- ja liikuntaelimistön sairauksiin erikoistuneille lääkäreille, fysiatreille,  pääsyssä tie on pitkä ja fysiatrien vähäisyydestä johtuen jonot pyrkivät venymään. Olen myös huolestunut siitä suuntauksesta, että fysiatreista on asteittain tullut enemmän ”narkoatreja”, jotka uskovat enemmän lääkkeiden kuin kuntoutuksen mahdollisuuksiin. Tämä ei ole kannanotto sen puolesta, ettei lääkitystä tarvita, se on edelleen olennainen osa TULE-vaivojen hoitoa. Ei voi olla niin, että se on ainoa hoitomuoto kun muistetaan se, että valtaosa vaivoista on toiminnallisia ja kipu on yleensä ongelman seuraus ei sen syy.

Fysioterapeutti laatii antamastaan hoidosta kirjallisen selvityksen, jossa on fysioterapeuttinen diagnoosi. Se on tiivistetty yhteenveto asiakkaan toimintakyvystä, joka perustuu kliiniseen päättelyyn. Siinä on huomioitu mm. asiakkaan subjektiiviset tuntemukset sekä aikaisemmat ja muiden ammattilaisten tuottama tieto asiasta. Jos asiakkaan ongelma vaatii lääkärin vastaanotolle menoa niin kyseisestä selvityksestä lääkäri saa oleellista apua jatkotutkimustarpeen, hoitolinjan ja työkykyisyyden arviointiin sekä lääkehoidon suunnitteluun.

Toki yhteistyön perusta lähtee yksilöistä ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Itselläni on kokemusta erittäin hyvästä fysioterapeutin ja lääkärin välisestä yhteistoiminnasta, jossa ammatillisesti molemmat arvostavat toisiaan. Omalla kohdallani olen tehnyt tuota yhteistyötä niin perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon, työterveyden kun privaattipuolen lääkäreiden kanssa. Parhaimmillaan tuo yhteistyö helpottaa kaikkien työtä ja tekee työn tekemisen mielekkääksi. Asiakkaalle se välittää tuntemuksen, että hänen ongelmaansa perehdytään ja hänestä huolehditaan. Olen aivan vakuuttunut, että saamaansa hoitoon luottava asiakas paranee vaivastaan huomattavasti nopeammin kun asiakas, joka aistii epävarmuutta ja kommunikaatio-ongelmaa hoitoon osallistuvien tahojen välillä. Yleisesti olen sitä mieltä, että lääkäreiden ja fysioterapeuttien yhteistoimintaa voisi parantaa paljon ja keskustelua sen suhteen pitäisi lisätä. Vika ei ole lääkäreissä eikä fysioterapeuteissa vaan järjestelmässä, joka olettaa asioiden tällä hetkellä toimivan. Se, joka arvioi nykyisen järjestelmän olevan toimiva on kyllä totaalisesti vieraantunut ruohonjuuritason tilanteesta. Lääkäreiden tulisi perehtyä terapeuttien osaamiseen ja terapeuttien tulee edelleen kehittää osaamistaan ja osoittaa olevansa alansa ammattilaisia, eikä laventeliöljyn levittelijöitä. Tällä hetkellä meillä ei ole vielä tietoakaan talouden alamäestä, jos meillä on edelleen varaa hassata puhdasta rahaa kankkulan kaivoon kun juoksutamme kivuissa olevia ihmisiä luukulta toiselle.  Valtaosalla ihmisistä ei ole varaa hoidattaa vaivojaan yksityisellä sektorilla ja tehostettavaa löytyy toiminnasta silläkin puolella. Helposti unohdamme sen, että jokaisen lääkärissä tai fysioterapiassa käynnin maksaja on osittain veronmaksajat. Eli palataan asiaan kun ne rahat alkavat oikeasti loppua.