Yhteistyö vaatii tekoja

Vuoden vaihteen tienoilla julkaistiin parikin artikkelia joissa käsiteltiin fysioterapeuttien ja lääkäreiden yhteistoimintaa tuki- ja liikuntaelimistön (TULE) sairauksien hoidossa.  Luin kyseisiä artikkeleja suurella mielenkiinnolla sillä olen moneen kertaan 18-vuotisen työurani aikana miettinyt miten paljon parannettavaa tuolla saralla olisi. Oman työurani olen tehnyt yksityisellä sektorilla ja työskennellyt vain TULE-vaivojen parissa, joten jonkinlaista näkökulmaa asiaan on ennättänyt muodostua.  Tuona aikana olen työskennellyt läheisessä yhteistyössä niin perusterveydenhuollon kun erikoissairaanhoidon ja työterveyshuollonkin kanssa.

Suomessa fysioterapian suhteen on käytössä järjestelmä, jossa lääkäri arvioi onko asiakkaan oireisto sellainen, että se vaatii fysioterapeuttista hoitoa, josta voi saada sairasvakuutuslain mukaista korvausta. Ilman tuota hoitomääräystä fysioterapiaan voi hakeutua, mutta ei ole oikeutettu kela-korvaukseen.  Esimerkiksi Hollannissa, Kanadassa ja Ruotsissa on käytössä järjestelmä, jossa TULE-potilaat ohjataan suoraan fysioterapeuttien vastaanotolle ja niistä on varsin hyvät kokemukset. 

Tällä hetkellä perusterveydenhuoltomme on varsin kuormittunut ja odotusajat lääkärin vastaanotolle vaihtelevat varsin suuresti kotikunnasta riippuen. Parhaimmillaan lääkärille pääsyä odotetaan parikin viikkoa ja se on TULE-oireista kärsivälle pitkä aika. Sitten kun parasetamolit on syöty ja ”ota yhteyttä jos vaiva ei helpotu” -hoito on annettu joutuu lääkärille jonottamaan uudelleen kaksi viikkoa ja yhteensä aikaa on kulunut kuukausi.  Seuraava osoite on erikoissairaanhoito, jonne jonotetaan se toinen kuukausi. Erikoissairaanhoidossa asiakas pääsee yleensä fysiatrian erikoislääkärin vastaanotolle, jossa ongelman selvittely vasta toden teolla lähtee liikkeelle. Erikoissairaanhoitoa vaivaa kuitenkin ruuhkaisuus ja kun tarvittavat tutkimukset on tehty ja tulokset saatu on kulunut jälleen yksi kuukausi jos riittääkään. Näin on kulunut reilut kolme kuukautta siitä kun ensimmäinen kontakti lääkäriin otettiin ja kädessä on parasetamolin lisäksi yleensä fysioterapialähete.

Tuossa annetussa tutkimus- ja hoitomääräyksessä on erittäin harvoin sellaista tietoa, jolla olisi käytännön merkitystä asiakkaan hoitoon liittyen. Käytännössä lähetteestä löytyy asiakkaan nimi, syntymäaika sekä diagnoosinumero. On varsin yleistä, että diagnoosinumeron alta paljastuu vain ns. oirediagnoosi kuten M54:Selkäsärky. Yleensä hoito-ohjekohtaan on laitettu esim. hoitotiheys 1 x viikko ja tavoitteeksi oireiden helpottuminen. Tänä päivänä on varsin harvinaista, että fysioterapeutille toimitetaan kirjallisesti edes niitä tutkimustuloksia, joita asiakkaalle on perusterveydenhuollossa tai erikoissairaanhoidossa tehty. Tällöin ollaan tiedon suhteen asiakkaan muistin varassa ja valitettavan usein kuulee, että ”kyllä ne jonkun magneetin tai sellasen teki ja kai sieltä jotain kulumiakin löytyi?”.

Joka viides lääkärissä käynti liittyy TULE-vaivojen hoitoon. Kaikista TULE-ongelmista hoidetaan konservatiivisesti 90% ja valtaosa ongelmista ovat ns. toiminnallisia ongelmia. Tiedossa on myös, että kaikista tehokkainta hoitoa on ennaltaehkäisevä hoito ja mitä aikaisemmin hoito aloitetaan sen nopeammin vaivasta tervehdytään. Suomessa lääkärin koulutukseen kuuluu fysiatriaa vain 2-3 opintoviikkoa, joten on luonnollista, ettei tietotaito ole aina riittävää ongelmien perusteelliseen selvittämiseen. Käytännön työtä tehneenä on myös varsin helppo ymmärtää, ettei 15-20 min vastaanottoajan puitteissa ole mahdollistakaan kovin syväluotaavaan analyysiin ongelmien syistä. Tämä johtaa helposti siihen, että oireet pitkittyvät ja ongelmien ratkaiseminen käy hankalammaksi. On myös päivän selvää, että jos vaivojen syyt jäävät selvittämättä, jää hoidon vaikuttavuuskin huonoksi.

Ongelmaan olisi olemassa varsin helppo ratkaisu ja se löytyisi ammattitaitoisilta fysioterapeuteilta. Fysioterapeutit on koulutettu näiden TULE-vaivojen hoitamiseen ja lähtevät ratkaisemaan ongelmia kliinisen tutkimuksen kautta. Meillä ei ole hoitoa kipeään alaselkään tai polveen, mutta voimme vaikuttaa kliinisessä tutkimuksessa esille tulleisiin toiminnan häiriöihin, liikerajoituksiin, lihasheikkouksiin, kehon hallinnan vaikeuksiin ja jopa kipumekanismeihin. Vaikuttavan fysioterapian perusta on ongelman syihin kohdennettu hoito. Fysioterapeutit ovat biomekaniikan ja liikkeen ammattilaisia. 

Miksi Suomessa korvattavaan fysioterapiaan tarvitaan lääkärin lähete, eikä tuota lähetettä aina edes saa vaikka sille selkeä tarve olisi? Tähän on yksinkertainen vastaus: koska fysioterapeuttien ammattitaitoon ei luoteta ja yleisestikin tietoisuus fysioterapeuttien osaamisesta on huonoa. Syyt tuon luottamuksen puutteeseen ovat varmasti syntyneet niistä mielikuvista, joissa fysioterapeutin antama hoito 80- ja 90-luvuilla oli lämpöhoitoa, hierontaa ja venyttelyä. Valitettavasti ajatus hierovista fysioterapeuteista on jäänyt elämään monen lääkärin ajatusmaailmaan. Tätä ei juurikaan helpota se, että nyt käytössä olevassa KELA:n fysioterapialähetteessä lääkäri määrää asiakkaalle ”yksilöllistä terapeuttista harjoittelua sekä siihen liittyvää hierontaa ja fysikaalista hoitoa”. Tämä vain todistaa sen, ettei fysioterapeuttien osaamisesta juuri ole tietoa päättäjienkään puolella.

Fysioterapia on oma tieteenalansa ja vaikuttavuuden vaatimus on oleellinen osa fysioterapiaa. Fysioterapeutit ovat laajalla rintamalla ottaneet haasteen vastaan fysioterapian vaikuttavuuden parantamisesta. Meillä ja maailmalla on tehty paljon ansiokasta tutkimusta, jossa on selvitelty vaivojen syitä ja seurauksia sekä sitä mikä on vaikuttavaa hoitoa. Tätä tietoa on myös ansiokkaasti jaettu eteenpäin ja fysioterapeutit ovat varsin innokkaita ylläpitämään ja kehittämään omaa ammattitaitoaan. Tästä iso kiitos kuuluu suomalaiselle Ortopedisen Manuaalisen Terapian (OMT) koulutukselle, jonka myötä tuki- ja liikuntaelimistön fysioterapia Suomessa on kansainvälistynyt ja terapeuttien osaamista sekä asiantuntemusta on pystytty syventämään ja viemään kokonaan uudelle tasolle.

Lääkäreiden vähäinen koulutus TULE-ongelmien hoitamiseen ja vastaavasti fysioterapian kehittyminen on johtanut siihen, että tämän päivän terapeutit puhuvat kieltä, jota lääkärit eivät ymmärrä. Terapeutit käyttävät sellaisia hoitomenetelmiä, joista hoitoa antavilla lääkäreillä ei ole mitään tietoa. Joskus lääkärin epävarmuus ja tietämättömyys fysioterapeuttien osaamisesta aiheuttaa jopa tragikoomisia tilanteita, jossa kärsijän osassa on valitettavasti hoitoa saava asiakas. On selvää, että jos hoitoon osallistuvilta puuttuu yhteinen kieli niin kommunikaatio kärsii. Tämä aiheuttaa hoitoa tarvitsevalle asiakkaalle tilanteen, ettei hän tiedä keneen voi luottaa ja keneltä apua saa.

Olen vakuuttunut siitä, että manuaaliterapiaan erikoistuneet fysioterapeutit pystyvät tänä päivänä selvittämään TULE-vaivoista kärsivän asiakkaan ongelman perusteellisemmin ja tehokkaammin kun lääkäri perusterveydenhuollossa tai työterveydessä. TULE-asiakkaiden ohjaamisesta suoraan fysioterapeutille olisi myös se etu, että asiaa ongelmaa aletaan hoitamaan välittömästi. Tuki- ja liikuntaelimistön sairauksiin erikoistuneille lääkäreille, fysiatreille,  pääsyssä tie on pitkä ja fysiatrien vähäisyydestä johtuen jonot pyrkivät venymään. Olen myös huolestunut siitä suuntauksesta, että fysiatreista on asteittain tullut enemmän ”narkoatreja”, jotka uskovat enemmän lääkkeiden kuin kuntoutuksen mahdollisuuksiin. Tämä ei ole kannanotto sen puolesta, ettei lääkitystä tarvita, se on edelleen olennainen osa TULE-vaivojen hoitoa. Ei voi olla niin, että se on ainoa hoitomuoto kun muistetaan se, että valtaosa vaivoista on toiminnallisia ja kipu on yleensä ongelman seuraus ei sen syy.

Fysioterapeutti laatii antamastaan hoidosta kirjallisen selvityksen, jossa on fysioterapeuttinen diagnoosi. Se on tiivistetty yhteenveto asiakkaan toimintakyvystä, joka perustuu kliiniseen päättelyyn. Siinä on huomioitu mm. asiakkaan subjektiiviset tuntemukset sekä aikaisemmat ja muiden ammattilaisten tuottama tieto asiasta. Jos asiakkaan ongelma vaatii lääkärin vastaanotolle menoa niin kyseisestä selvityksestä lääkäri saa oleellista apua jatkotutkimustarpeen, hoitolinjan ja työkykyisyyden arviointiin sekä lääkehoidon suunnitteluun.

Toki yhteistyön perusta lähtee yksilöistä ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Itselläni on kokemusta erittäin hyvästä fysioterapeutin ja lääkärin välisestä yhteistoiminnasta, jossa ammatillisesti molemmat arvostavat toisiaan. Omalla kohdallani olen tehnyt tuota yhteistyötä niin perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon, työterveyden kun privaattipuolen lääkäreiden kanssa. Parhaimmillaan tuo yhteistyö helpottaa kaikkien työtä ja tekee työn tekemisen mielekkääksi. Asiakkaalle se välittää tuntemuksen, että hänen ongelmaansa perehdytään ja hänestä huolehditaan. Olen aivan vakuuttunut, että saamaansa hoitoon luottava asiakas paranee vaivastaan huomattavasti nopeammin kun asiakas, joka aistii epävarmuutta ja kommunikaatio-ongelmaa hoitoon osallistuvien tahojen välillä. Yleisesti olen sitä mieltä, että lääkäreiden ja fysioterapeuttien yhteistoimintaa voisi parantaa paljon ja keskustelua sen suhteen pitäisi lisätä. Vika ei ole lääkäreissä eikä fysioterapeuteissa vaan järjestelmässä, joka olettaa asioiden tällä hetkellä toimivan. Se, joka arvioi nykyisen järjestelmän olevan toimiva on kyllä totaalisesti vieraantunut ruohonjuuritason tilanteesta. Lääkäreiden tulisi perehtyä terapeuttien osaamiseen ja terapeuttien tulee edelleen kehittää osaamistaan ja osoittaa olevansa alansa ammattilaisia, eikä laventeliöljyn levittelijöitä. Tällä hetkellä meillä ei ole vielä tietoakaan talouden alamäestä, jos meillä on edelleen varaa hassata puhdasta rahaa kankkulan kaivoon kun juoksutamme kivuissa olevia ihmisiä luukulta toiselle.  Valtaosalla ihmisistä ei ole varaa hoidattaa vaivojaan yksityisellä sektorilla ja tehostettavaa löytyy toiminnasta silläkin puolella. Helposti unohdamme sen, että jokaisen lääkärissä tai fysioterapiassa käynnin maksaja on osittain veronmaksajat. Eli palataan asiaan kun ne rahat alkavat oikeasti loppua.