”Aina kun urheilja kärsii rasitusvammasta on jotain pielessä ja kun rasitusvammasta kärsii lapsi on jotain totaalisesti perseellään”.

Kesä on aktiivisen harrastamisen aikaa ja etenkin nuoria urheilijan alkuja vilisee pallokentillä ja urheilukentillä. Myös talviurheilijoille kesä on aktiivista aikaa off season-harjoittelun parissa ja mm. kiekkojunioreille kesäleirien parissa. Kun lapsilla ja nuorilla koulu ei ole häiritsemässä harrastuksia, tulee liikkumistunteja vuorokauteen liikkuvalla lapsella normaalia enemmän.

Viime vuosien aikana on ollut paljon keskustelua lasten ja nuorten harjoittelusta sekä siihen liittyen ylikuormituksen aiheuttamista vammoista. On varsin hyvä, että tuota keskustelua käydään mutta itse vammoja hoitavana ja fysiikkavalmennusta toteuttavana olen hivenen huolestunut tuon keskustelun sisällöstä. 

Varsin usein tuo keskustelu koskee sitä miten rasituksesta syntyneitä vammoja hoidetaan. Toinen esille nouseva asia on se, että rasitusvammojen synnystä syytetään suoraan tai epäsuorasti valmentajaa ja liian kovaa harjoittelua. Valmentaja on toki etulinjassa ja hänen yhdessä lapsen tai nuoren vanhempien kanssa tulisikin ensimmäisenä havaita, että jotain on pielessä.

Kuten muussakin terveyden huollossa, ongelmien ennaltaehkäisy on huomattavasti järkevämpää kun niiden hoitaminen. Tämä tarkoittaa sitä, että meidän tulisi tunnistaa riskitekijät yksilötasolla ja pyrkiä eliminoimaan ne mahdollisimman tehokkaasti. Tämän suhteen ongelma on nuorisovalmennukseen pesiytyneessä tehoharjoittelussa, jossa yksilö unohtuu kun korkealle asetetut tavoitteet nousevat etusijalle.

Suomessa lasten tehoharjoittelu aloitetaan aina vain aikaisemmin. Parhaassa tai huonoimmassa tapauksessa 7-8-vuotiailla lapsilla on lajista riippuen 4-6 ohjattua harjoitusta tai kilpailutapahtumaa viikossa. Lisäksi harrastukseen tuodaan voimakkaasti tavoitteellisuus, joka tarkoittaa "voitosta pelaamista". Tämä johtaa siihen, että lapsia ja nuoria aletaan harjoittamaan samoilla periaatteilla kuin aikuisia. Harjoittelulla pyritään  parantamaan lajissa tarvittavia ominaisuuksia kuten taitoa, nopeutta, kestävyyttä ja voimaa. Lapsen ja aikuisen harjoittamisessa näiden osa-alueiden painotuksessa on suuria eroja, mikä tulisi myös harjoittelussa ymmärtää. Tehoharjoittelua perustellaan usein sillä, että näin tulee tehdä, jotta saadaan tuotettua pienestä maasta huippu-urheilijoita. Tässä ajattelussa on se ongelma, että ainakaan tutkimus ei sitä tue.

Kesäkuussa 2015 julkaistussa Huippu-urheilijan elämänkulku-tutkimuksessa todetaan, ettei potentiaalisia huippu-urheilijoita pidä pyrkiä tunnistamaan ja jalostamaan varhaisella iällä, sillä se ei onnistu. Tutkijat painottivat, että urheilijat kasvavat eri tahtia ja jotkut kehittyvät varhain, jotkut vasta myöhemmällä iällä. Tutkimuksen lopputulema oli, että paineeton lapsiliikunta tuottaa huippu-urheilijoita, eikä lahjakkuuksien jalostaminen varhaisiässä onnistu. (Salasuo, Pispala, Huhta 2015)

Liikuntatieteen professori Jean Côté kanadalaisesta Queensin yliopistosta on tutkinut miten aikuisena huipputasolle yltäneet kanadalaiset, yhdysvaltalaiset ja australialaiset ammattiurheilijat harjoittelivat lapsena. Tutkimuksissa kävi ilmi, että huipulle yltäneet urheilijat harrastivat paljon eri lajeja ja lajien väheneminen tapahtui vasta 13-15 vuoden iässä. Lisäksi huomionarvoista oli se, että päivässä paljon aikaa kului normaaleihin leikkeihin, joka ei millään tavalla ollut ohjattua. (Côté J ym. 2006 ja 2007)

Côtén näkemyksen mukaan vasta 16-vuotiaalla alkaa olla ne fyysiset, kognitiiviset ja sosiaaliset valmiudet, joita tarvitaan paneutuvaan, tuloksiin tähtäävään harjoitteluun. Ruotsissa liikuntapedagogi Rolf Carlson Ruotsin urheilu- ja terveystieteiden korkeakoulusta oli tutkinut  seitsemän eri lajin maajoukkueurheilijoita. Hänen tutkimuksissaan  urheilijat olivat harrastaneet useita lajeja ja erikoistuminen omaan lajiin oli alkanut vasta 16 vuoden iässä. Vain uimarit olivat keskittyneet lapsesta asti uimiseen. (Carlson R 2009)

On varsin yksinkertaista matematiikkaa yhdistää nykyinen tehoharjoittelu sekä jatkuvasti lisääntynyt ylikuormitusvammojen esiintyvyys toisiinsa. Omalla vastaanotollani hoidan vuositasolla 10-20 rasitusvammoista kärsivää alle 16-vuotiasta nuorta urheilijaa. Valtaosa heistä urheilee vähintään SM-tasolla ja osa maajoukkuetasolla. Nuorimmat rasitusvammoista kärsineet urheilijan alut ovat olleet vasta 8-vuotiaita. Aina kun urheilja kärsii rasitusvammasta on jotain pielessä ja kun rasitusvammasta kärsii lapsi on jotain totaalisesti perseellään. 

Urheilijalla ja etenkin urheilevalla lapsella rasitusvamma on aina analysoitava. Lääkärin määräämä yleinen hoito rasitusvammoille on lepo 5-8 viikkoa. Tässä ajassa vaurioitunut kudos kyllä paranee, jos “pakkolevon” aikana kuormitusta siihen ei kohdenneta mutta on varsin yleistä, että vamma uusiutuu kun kuormitus aloitetaan uudelleen, miksi? Koska kyse ei ole ajasta vaan siitä, että keho ei toimi oikein. Aina kun kyseessä on rasitusvamma, kudokseen kohdentuu ylikuormitus ja silloin ollaan tilanteessa, että joku urheilijassa toimii väärin.

Pahimmissa tapauksissa kun lapsella on liikkumiseen tai harjoittelemiseen liittyen kipua, “hoidetaan” tilanne antamalla lapselle "Buranaa", joka yleensä alkuun oireita lievittääkin. Omalla vastaanotolla olen törmänyt enemmän kuin yhden kerran tilanteeseen, jossa kivun syyksi paljastuu rasitusmurtuma ja sitä on hoidettu useita viikkoja ibuprofeenilla, joka estää luutumisen tapahtumista. Lähtökohta on se, että lapsen ja nuoren liikunnan harrastamisen tulee olla täysin kivutonta, piste.

Ylikuormitusvammoista on turha syyttää valmennusta tai liian kovaa harjoittelua. Kun 25 lapsen joukosta yhdellä on rasitusvamma, kyse ei voi olla totaalisesti väärästä harjoittelusta. Jos näin olisi, rasitusvamma pitäisi löytyä suurimmalta osalta samaa harjoittelua toteuttaneista. Ongelman ydin on siinä, että rasitusvamman saaneen urheilijan keho toimii väärin ja harjoittelussa se kuormittuu virheellisesti. Niin kauan kuin emme tunnista näitä “heikkoja” lenkkejä nuoren urheilijan kehosta ja liikkumisesta, ei vammoja pystytä ennalta ehkäisemään. Asia, joka juniorivalmennuksessa on täysin pielessä on testaus. Me testaamme lasten ja nuorten fyysisiä ominaisuuksia suorituskyvyn näkökulmasta. Miten liikkuvien lapsien ja nuorten terveydentilaa ja fyysisiä valmiuksia harjoitteluun seurataan? Ei mitenkään ja tätä kauraa me niitetään.

Maailmalla on jo vuosien ajan ollut käytössä kehon asento- ja liikekontrollia sekä lihastasapainoa selvittävät testit. Testauksessa on käytössä yleisiä sekä lajispesifejä testejä. Noiden testien tarkoitus on selvittää urheilijan kehon toimintaa ja löytää niin sanotut heikot kohdat jo ennen kun vammat syntyvät. Testien tulosten perusteella heikkoja ominaisuuksia voidaan kohdennetusti kehittää ja näin välttää ongelmien syntyminen. Esimerkiksi Englannin valioliigassa noita testejä on käytetty jo vuosia ja niiden myötä vammojen määrät ovat vähentyneet selvästi. Myös juoksussa, jääkiekossa, golfissa ja yleisurheilun parissa liikekontrollitestausta tehdään ulkomailla lapsille ja aikuisille. 

Valmentajien ja vanhempien tulee seurata lapsen ja nuoren liikkumista, kiinnittää huomiota jos liikkuminen näyttää hankalalle tai urheilijan alku kertoo sen tuottavan kipua. Asioista kannattaa myös keskustella ja painottaa sitä, että myös itse pitää oppia omaa kehoa kuuntelemaan. Myös kehon ja liikkeen  epäsymmetrioihin tulee kiinnittää erityistä huomiota. Kriittisiä kohtia lapsen ja nuoren rasitusvammojen suhteen eletään nopean kasvun vaiheessa, jossa keho muuttuu nopeasti, eikä motoriset taidot välttämättä pysy fyysisen kehityksen mukana.

Mielestäni lasten ja nuorten harjoittelun perusajatus tulisi olla taidon ja kehon osalta kontrollityyppisessä harjoittelussa, joka kehittäisi lapsen perusliikkumista, motorisia taitoja, lihastasapainoa, lajitaitoja ja ennen kaikkea liikkumisen iloa ilman pienintäkään painetta menestymisestä. Kielten opiskelussa puhutaan herkkyyskausista, jolloin kielen oppiminen on helpointa. Myös motoriikan ja lihastasapainon suhteen on huomattavasti helpompaa opetella näitä asioita lapsena kuin aikuisena.

Lasten ja nuorten valmennuksessa ei ole tarpeen miettiä miten voimaa tai nopeutta saadaan vaan miten kehoa hallitaan ja opitaan käyttämään optimaalisesti. Juniorivalmennuksen tulisi tuottaa mahdollisimman hyvin toimivia urheilijan alkuja, joista murrosiän loppupuolella voidaan alkaa jalostamaan tulevia huippu-urheilijoita.

Teemu Leppämäki

Manipulatiivinen fysioterapeutti