Vammat ei aina ole heikkoutta jota pitää vahvistaa

Polvi tähystyksen jälkeen

Puolitoista vuotta sitten toinen polveni jouduttiin tähystämään kaatumisen seurauksena. Kierukan repeämästä johtuen olin joutunut pitämään taukoa sählystä, hiihtämisestä ja juoksusta. Operaation jälkeen kipu hävisi, mutta polvi alkoi tuntua epävakaalle ja liikkuessa saman jalan akillesjänne ärtyi. Edelleenkään sähly, hiihto ja juoksu eivät tulleet kyseeseen ja sen vuoksi oli alettava etsiä kuntoutuksen ajaksi korvaavaa liikuntaa. Vuosien tauon jälkeen löysin tieni kuntosalille, ostin uuden pyörän ja kävin lasten mukana uimahallissa uimassa. Näin sain yleiskunnon pysymään kuntoutuksen ajan hyvällä tasolla. Jälkeenpäin ajateltuna nuo liikuntatottumusten muutokset olivat vain hyväksi ja ne kaikki ovat jääneet monipuolistamaan liikkumistani. Edelleenkään en pysty juoksemaan kolme kertaa viikossa ja hiihtokilometrejä on tältä talvelta yhtä paljon kun Suomessa yhteiskuntasopimuksia, mutta liikun tänä päivänä kivuttomasti. 

Suurin osa tuki- ja liikuntaelimistön vaivoista kärsivistä ihmisistä pyrkii harrastamaan liikuntaa. Osa urheilee ammatikseen, osa liikkuu vain omaksi ilokseen ja naapureiden harmiksi. Siinä vaiheessa, kun harrastamisesta on kipujen vuoksi nautinto hävinnyt, aletaan etsiä itselle sopivaa poppakonstia ongelman selättämiseen. Parhaat neuvot ongelmiin löytyvät aina uimahallin saunasta mutta sinne voi mennä ainoastaan silloin, jos hiihtää vähintään 800 km vuodessa. Jokainen, joka on Tule-vaivoista kärsinyt tietää, että ”hyviä neuvoja” vaivojen hoitoon löytyy yllin kyllin ja laidasta laitaan.

Jos kyseessä on rasitusperäinen vamma, unohtuu varsin usein se tosiasia, että tuo meille niin tärkeä harrastus on varsin usein se kuormitustekijä, joka tuon rasitusperäisen vamman syntyyn on vaikuttanut. Kyse ei ole siitä, että itse kuormitus olisi ongelman aiheuttava asia, vaan siitä, että kehomme ei toimi optimaalisesti tuon kuormituksen aikana ja kudokset ovat ylikuormittuneet. Liikunta on aina kehon kuormittamista ja siksi sitä tulisi harrastaa hyvin toimivalla keholla.

Suurin osa meistä huomaa, että kun vammojen vaivatessa liikunnasta pitää taukoa, ovat oireet vähempänä ja kun sen taas ”liian aikaisin” aloittaa uudelleen, tulee vaivaa nopeasti takaisin. Vaikka vastaanotolla käyvät asiakkaat asian ovat huomanneet, siitä huolimatta he usein jatkavat liikunnan ”jojoharrastamista” ja vaivat jatkuvat. Kun asiaa työssä katsoo fysioterapeutin lasein, on vaikea ymmärtää tuota käyttäytymistä. Mikä tuon sokeuden asian suhteen aiheuttaa? Itse törmään päivittäin tilanteeseen, jossa aikuinen ihminen saa selvät ohjeet kuormituksen lopettamiseen tai radikaaliin vähentämiseen mutta hän ei kuitenkaan saamaansa ohjetta noudata ja jatkaa päivittelyä siitä, ettei vaiva parane. Sinänsä jokainenhan saa tehdä kehollaan mitä haluaa mutta siinä vaiheessa, kun sen hoitamiseen käytetään työterveyshuollon resursseja tai yhteiskunnan varoin tuettua sairaanhoitoa, on kyse jo jonkinlaisesta tyhmyyden ja itsekkyyden kombinaatiosta.

Valtaosa olkapään kiputiloista liittyy hartiarenkaan pitkään jatkuneisiin toiminnan häiriöihin

Vuoden alussa vastaanotollani kävi nainen, joka oli kärsinyt vuoden ajan olkapään kipuoireista, jotka eivät sauvakävelystä ja sitkeästä kuntosaliharjoittelusta huolimatta olleet helpottuneet. Kun hän ensimmäisen kerran tuli vastaanotolleni, oli lantion ja hartiarenkaan funktioissa varsin graavia häiriintymistä ja olkanivelen sekä kaula- ja rintarangan liikeradat olivat rajoittuneet. Lisäksi yläraajassa oli varsin voimakasta neuraalirakenteiden kireyttä.  Kerkesimme nähdä pari kertaa ennen kuin asiakas lähti työkykyä ylläpitävälle kuntoutusjaksolle. Kuntoutukseen mennessä tilanne oli jo parempi kuormituksen vähentämisen ja terapeuttisen harjoittelun ansiosta mutta edelleen toiminnanhäiriötä oli ja kivut eivät olleet täysin helpottuneet. Kuntoutusjaksolta tultuaan hän kertoi oireiden selkeästi  provosoituneen kovasta liikkumisesta ja harjoittelusta johtuen.  Lisäksi hän kertoi kuntoutuslaitoksen fysioterapeutti-kollegan jakson aikana ihmetelleen minun antamiani neuvoja välttää yläraajan kuormittamista liikunnalla, esimerkiksi kuntosaliharjoitteilla. Ymmärrykseni jollain tasolla riittää siihen, että tavallinen ihminen elää omassa kuplassaan rakastaen omaa itselleen tärkeää liikuntaharrastusta ja eläen siinä uskossa, että kyseinen liikuntamuoto on hänelle hyväksi, vaikka olkapäähän koskee.  Kyse on varmasti jonkinlaisesta defenssimekanismista, jonka joku kallonkutistaja osaa varmasti paremmin selittää. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että kehon ja liikunnan ammattilainen uskoo todella siihen, että toimimaton olkapää paranee sillä millä on tullutkin, kuormittamalla.

Selkä vahvaksi liikkumalla, Hyvä Terveys-lehti

Kuntoutuksen suhteen elää vahvasti se käsitys, että jos polvi on kipeä, etureittä pitää vahvistaa. Jos tenniskyynärpää vaivaa, pitää kyynärvarren lihaksia vahvistaa vastuskuminauhalla. Jos selkä on kipeä, pitää vahvistaa syviä vatsalihaksia ja parhaat ohjeet siihen löytyvät Me Naisten syksyn ylimääräisestä fitness-numerosta. Internetin ihmeellinen maailma on täynnä ”hyviä liikkeitä” kuntosalille ja niitä löytyy vaivaan jos toiseen. Jos ihminen harrastaa juoksua ja juoksee 30-70 km viikossa, millä todennäköisyydellä hänellä on heikot pohkeet, mikä aiheuttaisi hänelle akillesjänteen tulehduksen? Jos painonnostoa harrastava puhelinkopin kokoinen kaveri kärsii kroonisesta olkapääkivusta ja nostaa penkistä 205 kg, onko olkapää silloin vailla yläraajoja vahvistavaa harjoitusta? Kaikista hyvistä liikkeistä ja neuvoista huolimatta ne vaivat eivät parane. Miksi eivät parane? No siksi, että ensin pitää selvittää mikä on vialla ja miksi ja vasta sen jälkeen antaa sille hyvä hoito.

Liikunta ei aina ole lääke, mutta liike on!

”Liikunta on hyväksi tuki- ja liikuntaelinongelmissa” on lause, jota meille toitotetaan joka torvesta. Tämä ideologia ei ole omaan ajatusmaailmaani koskaan uponnut. Tutkimus on osoittanut, että jopa 90% kaikista (ei traumaperäisistä) tuki- ja liikuntaelimistön ongelmista johtuu siitä, että kyseessä on toiminnallinen ongelma eli ihminen toimii väärin. Ajatus siitä, että alamme kuormittaa liikunnalla väärin toimivaa selkää johtaa siihen, että selkä ei vahvistu vaan siinä oleva ongelma vahvistuu. Itse tarjoilisin liikunnan tuki- ja liikuntaelimistön vammoja ennaltaehkäisevänä tekijänä. Liikunta on aina kehon kuormittamista ja kuormittamista keho kestää, kun se toimii oikein. Kun keho toimii väärin, on sen kuormituskestävyys heikko, olipa tapa kuormittaa meille miten rakas ja tärkeä tahansa. Meillä ei ole näyttöä siitä, että väärin toimivaa kehoa kuormittamalla vammat helpottuvat. Miksi siihen kuitenkin ohjeistetaan? Liikunta on aina hyvä asia, kun se tapahtuu kivuttomasti ja siitä voi hyvällä omallatunnolla nauttia

Rasitusperäisissä vammoissa ajaudutaan melko usein samanlaiseen tilanteeseen kuin alkoholismissa. Tiedetään, että on ongelma, vähätellään itselle ongelmaa tai toivotaan ettei sitä edes ole, närkästytään neuvoista eikä vain pystytä omin avuin nousemaan kuiville.  Kun lääkäriltä tai terapeutilta on saatu ohje levätä, tehdään kuitenkin krapularyypyn omaisesti ”kokeilin kestääkö se” ja ”tein vain kevyesti” –ratkaisut, ja kun vaiva ei ala paranemaan, vaihdetaan lääkäriä ja terapeuttia. Ei alkoholismiinkaan ole sellaista ratkaisua, että saat jatkaa juomista mutta mitään ongelmia siitä ei seuraa. Alkoholismissa ei myöskään siviilisäädyn ja työpaikan vaihtaminen ongelmaan auta, kuten ei lääkärin ja terapeutinkaan vaihto paranna  tuki- ja liikuntaelimistön ongelman syytä, jos kuormitus pysyy samana. Elämme heti mulle kaikki tänne -maailmassa, voimme tehdä mitä vain ja muiden on pystyttävä fiksaamaan tilanne. 

Esimerkiksi jänteiden tulehdusvaivoissa kudoksen paranemisaika voi olla vammasta riippuen parista kuukaudesta vuoteen. Tämä pätee kaikkiin, vaikka olisit minkälainen Tarzani tahansa, syönyt inkivääriä kilon joka aamu, maannut akumatolla, rullannut faskioita, käyttänyt kompressiovaatteita ja toivonut ihmeen tapahtuvan. Jos kudoksessa on vaurio, jokaisella kudoksella on oma paranemisaikansa. Lisäksi, koska vamma ei synny itsestään, tulisi heti alkaa miettimään ja selvittämään syytä vamman syntyyn. Kaikista huonoin vaihtoehto on odottaa vamman paranemista ja sen jälkeen aloittaa harjoittelu uudelleen ilman syiden selvittelyä. Tutkimuksellisesti valtaosassa rasitusperäisien vammojen taustalla on jokin vanha vamma, jonka hoito on jäänyt kesken tai se ei ole onnistunut.

Todella terveellisen näköistä touhua

Miksi meidän on niin vaikea antaa kudoksille lepoa, jota ne paranemisprosessiinsa tarvitsevat? Valitetaan jatkuvasti helvetillistä kiirettä. Lepoon ei aika riitä, salilla riehumiseen ja pitkiin lenkkeihin sen sijaan aikaa löytyy aina ja sulkapallovuorosta luovutaan vasta siinä vaiheessa, kun kentälle ei pääse edes ryömimällä. Miksi korvaavan liikunnan ja harjoittelun aloittaminen on suorastaan ylitsepääsemätöntä? Rakentaako ihminen oman identiteettinsä niin tiukasti omaan harrastukseensa, että kun siitä pitäisi pitää taukoa tai keventää kuormitusta ja käydä mummojen kanssa vesijuoksussa, on oman ”heikkouden” myöntäminen vaikeaa. Voiko sosiaalinen paine olla niin kova, että ihminen ei voi perua osallistumistaan kesän puolimaratonille siinäkään vaiheessa kun kävelyssäkin jokainen askel sattuu. Ymmärrän tämänkaltaisen käyttäytymisen urheilijalla, joka on olympiadin ajan harjoitellut kohti tavoitettaan, mutta en tavallisen kuntourheilijan kohdalla, jolla ei ole kiire mihinkään. Sen ymmärrän myös, että uusien asioiden kokeileminen on aina vaikeaa ja omat rutiinit ovat rakkaita, mutta jos harjoittelun keventämiseen ei ole valmis edes oman terveyden vuoksi, kyllä se valitettavasti karkaa jo älyttömyyden puolelle.

Treenataan sitä mikä on ongelma! Kuvassa Roosa Hirvonen

Vammoista toipuminen onkin asia, joka mielestäni erottelee jyvät akanoista perusliikkujasta huippu-urheilijaan. Mitä valveutuneempi urheilija tai liikkuja on sitä paremmin hän ymmärtää mitä kuntouttava harjoittelu on, miksi se on tärkeää ja senkin tekemiseen voi olla motivoitunut. Tutkimus on osoittanut, että mitä paremmin ihminen ymmärtää oman ongelmansa, sitä paremmin hän siitä toipuu. Myös harjoittelu ”joka ei tunnu missään” voi olla kehittävää ja tehdä jopa huippu-urheilijasta vielä paremman urheilijan. 

Kuntoutumista ei aina tarvitse ajatella ajan hukkana. Jos kudoksen paranemisaika on kuukausia, sitä odotellessa ajan voi käyttää vaikka itse ongelman hoitamiseen ja kun kudos on parantunut voi taas nopeammin palata tosi toimiin. On varsin tavallista, että itse ongelma ei ole siellä mihin koskee vaan kyseessä on kompensaatio itse ongelmasta. Lisäksi ylikuormitusvaivoissa on tavallisesti kysymys vaikeudesta kontrolloida kehon asentoa ja liikettä tai siitä, että väärät lihakset tekevät väärää asiaa väärään aikaan. Nämä ovat asioita, joita voidaan tehokkaasti harjoittaa kuormittamatta itse vaurioitunutta kudosta. Lisäksi on aivan varma, että jos kudoksia kuormittava syy saadaan hoidettua pois, on sillä positiivinen vaikutus myös itse suorituskykyyn.

Vesiliikkuminen antaa mahdollisuuksia

Jos esimerkkinä juoksua harrastava ihminen kärsii lantion alueen rasitusvammasta, ei pysty seisomaan yhdellä jalalla tai ei pääse lainkaan kyykkyyn ja yöt menevät lantion alueen kivun kanssa valvoessa, pitäisi jo maalaisjärjelläkin ymmärtää, ettei juoksemiseen edellytyksiä ole.  Silloin kuormitusta tulee vähentää ja siirtyä aerobisen harjoittelun osalta vaikka pyörän selkään tai veteen kuormittamattomaan ympäristöön. Vamman syy-seuraus ketju pitää selvittää ja sen eteen aletaan tekemään spesifiä harjoittelua ongelman korjaamiseksi. Harjoittelu etenee progressiivisesti ja kuormitusta lisätään sen mukaan kuin asennon ja liikkeen kontrolli ja lihastasapaino kehittyvät. Lopulta tulee hetki, kun kuntouttava harjoittelu voidaan integroida suorittavaan, lajinomaiseen harjoitteluun. Tämä vaatii kuntoutujalta malttia, sitoutumista, uuden oppimista sekä kykyä tulla ulos omasta kuplastaan. Se vaatii myös aikaisemman harjoittelun analysointia ja mahdollisesti siellä tehtyjen ”virheiden” korjaamista.

Rasitusvammat koetaan hankaliksi ongelmiksi ihan suotta. Kudos paranee jos kudoksella on paranemisympäristö. Jos paranemisympäristöä ei ole, ei paranemista tapahdu. Kuntoutuksellisesti tavoite tulee olla toimintakyvyn palauttaminen harrastuksen aiheuttaman kuormituksen vaatimalle tasolle. Liikunnan keventäminen ei tarkoita sen lopettamista tai sitä, ettei siihen voi enää koskaan palata. Päinvastoin, se on hyvä tavoite ja siihen pitää pyrkiä. Jos vamman synnyttyä ei kuitenkaan mitään muuteta, on varsin epätodennäköistä, että jokin tulisi muuttamaan tilanteen paremmaksi. Meissä jokaisessa asuu lapsi, aikuinen ja asiantuntija. Rasitusvammojen suhteen suosittelisin olemaan 20% asiantuntija ja 80% järkevästi ajatteleva aikuinen. Kaikista pahin, mutta niin tavallinen vaihtoehto on olla 50% lapsi ja 50% asiantuntija, joka ei yhtään tiedä mistä puhuu ja odottaa ihmeitä tapahtuvaksi. Ei ole yhtään olkapäätä, polvea, lonkkaa tai selkää jonka rasitusvamma ei parane, jos niiden hoidossa käytetään sitä paljon puhuttua malttia ja maalaisjärkeä.